Teksti on omistettu Piiluva 6 ♥
Ainutlaatuinen
Seisoin punaisen rakennuksen pihalla ihmetellen sitä, miten jouduin edes tänne. Raskas kassi rasitti olkapäätä ja mieleni haikaili jo kotiin. Kuinka edes kestäisin viikkoa täällä? Ihmisiä ei näkynyt ollenkaan.. No, eipä tietystikkään, koska olin jo kaksi tuntia myöhässä. Haikein mielin ja pienin askelin kävelin kohti päärakennusta.
Vastaan tuli kymmeniä kenkäpareja, joten päätin itsekkin riisua siihen ja jätin kassini kenkien kaveriksi. Astuin parikymmentä askelta saliin jossa oli loppumassa lounas. Minua kehotettiin syömään ja otin hieman ruokaa. Tuntui, että ihmisiä oli vain enemmän ja ahdisti. Ahdistus ei loppunut ruokailun jälkeenkää. Minut saatettiin huoneeseen jossa oli puolituttuja kasvoja. Jouduinko oikeasti nukkua tässä huoneessa näiden ihmisten kanssa viikon verran? Taas yksi kysymys lisää ja vastaus taisi olla selvä. Kyllä jouduin.
Päivä ei parantunut senkää kuluessa. Ihmiset yrittivät olla kilttejä ja avuliaita, mutta silti en sopeutunut. Ahdistuin vain enemmän. En halunnut mennä mihinkään mukaan ja kaikki asiat mielessäni leijaili tyhjänä. Toisaalta olin shokissa ja kaipaisin ystäviäni leirin ulkopuolelta. Tuntui, kun pää hajoaisi. En voinut uskoa, että kestäisin täällä niin kauan, mutta silti kaverit jaksoi langan toisessa päässä tsempata ja lupasivat tulla katsomaan, jos tarve niin vaati. Olin liian erinlainen mennääkseni muiden mukana. Muut näyttivät nauttivan leiristä täysin siemauksin. He nauroivat jonkun tempauksille tai vahingolle. Minä jaksoin katsoa sivusta ja miettiä vain negatiivistä koko leiristä. En tiennyt edes tahdoinko sopeutua tänne.
Yöllä yritin nukahtaa sängyn lämpimään syleilyyn, mutta ahdistus tuli uudelleen. Miten edes pärjäisin täällä? Ensimmäinen päivä oli ohi ja mietin pääni puhki tähän kysymykseen vastausta, mutta joka kerralla eteeni tuli vain lause. En tiedä.
Ulkona pimeni yhä enemmän, mutta silti huoneessa oli kuuma. Nousin ylös ja hiivin hiljaa ulos. Halusin raikasta ilmaa ja verryttelin raajojani. Yritin saada ahdistukseni laantumaan ja kyllä se pikku hiljaa pieneni, mutta mieleni valtasi pelko. En tahtonut pelätä, en tahtonut olla täällä. Itkin. Kyyneleet valui valumistaan ja ahdisti. Ympärilläni oli vain metsää, enkä pystynyt kävelemään takaisin sisälle. Itkin. Yksin.
Aamuherätys alkoi soida, jonka aikana minun olisi mieli tehnyt hakata pääni seinää. Silti painoin tyhjän pääni syvemmälle tyynyyn ja vedin peiton korviin. En tahtonut nousta uuteen aamuun, en, en. Ajatus päivästä täällä leirillä kuvotti minua. Mutta silti yritin pitää itseni kasassa ja kipitin aamupalalle. Ihmiset olivat jälleen iloisalla päällä. Katsoin kaukaisuuteen samalla syödessäni. En huomioinnut muita. Aivoni eivät ajatelleet selkeästi ja suljin muut äänet, jotta saisin omista ajatuksistani selkoa. Ei, sekään ei onnistunut. Vein astiani pois ja hain huoneestani puhelimen. Siellä oli pari tekstaria, jotka olivat tulleet ystäviltäni. He tsemppasivat minua uuteen päivään. Se nostatti hieman itsetuntoa.
Ujous oli iso osa itseäni, en uskaltanut tehdä vieraiden ihmisten ollessaan paikallaan yhtään mitään. Hyvä, että uskalsin edes vetää henkeä.
Ensimmäinen oppitunti meni piirrellessä koukeroita paperiin. En halunnut ja jaksanut kuunnella mitä täällä annettiin. Sitä tietoa, mitä on Jumalasta ja Jeesuksesta. En ollut uskovainen. En uskonut siihen, joten senkin asian myötä mietin, miksi edes käyn rippikoulua. Olin 15-vuotias elämää ymmärtävä neiti. Tiesin tän kaiken olevan turhaa minulle, vai oliko? Tahdoin vain uskoa, että oli. Piirustus jäi kesken, kun keskityin pyörittämään hiussortuvia sormeni ympärillä. Olin kyllästynyt istua ahdistavassa luokassa paikallaan hiljaa. Vihdoin leirinvetäjistä, joka piti meille oppituntia, päästi meidät lähtemään. Huokaisin hiljaa mielessäni ja ongin puhelimeni taskusta. Halusin puhua ahdistukseni pois. Selasin puhelinluettelosta numeroita, kunnes tuli oikea nimi näkyville. Mietin hetken aikaa painaisinko vihreää luuria. Ei, painoin punaista. En halunnut kasata enää ongelmiani ystävien niskaan. Minun piti pysyä vahvana ja jaksaa pinnistää loppuun asti. Tungin kapulan taskuuni ja kävelin leirikeskuksen pihassa. Pysähdyin keinujen eteen ja istahdin keinuun. Otin pienet vauhdit ja tunsin kasvoillani pienen vireen. Keinuminen tuntui vapauttavalta. Liidin vain elämässäni eteenpäin. Mieleni tyhjentyi asioista, jotka ahdisti ja tuotti tuskaa.
Hetken pilasi ärsyttävä kello, joka kertoo, että pitäisi mennä ruokailusaliin syömään.. taas. Viereeseen tuoliin istahti tyttö, jonka vihreät silmät loisti positiivisuutta. Koko ihmisestä leijaili mukavan tuntuista energiaa. Ja minua kiinnosti se ihminen.
Tyttö aloitti juttelemaan minulle ja vastailin arkaillen. Keskustelu muuttui ja uskalsin sanoa yhä enemmän. Ahdistus laantui ja kiinnyin tähän ihmiseen.
Hän opasti minua muiden mukaan ja sai hymyn huulilleni. Sopeuduin päivä päivältä enemmän ja tutustuin ihmisiin. Mikään ei tuntunut enää mahdottomalta. Ja juuri kun tunsin oloni paremmalta edessämme oli viimeinen ilta. Viimeinen ilta tätä leiriä. Viimeinen henkäys yhteistä lujuutta ja iloa. Iltaohjelma meni samaa rataan niikuin muinakin iltoina. Iltahartaus meni herkemmissä hetkissä. Kaikki istuivat lattialla ringissä ja keskellä oli risti. Kaikilla ihmisillä tuohus kädessä ja ihmetellen miten aika kului näin nopeasti. Ahdistus ilmaantui sisimpääni ja tuska paistoi silmistäni. Naurahdin itsekseni todetessani asian, en halunnut lähteä. En tahtonut jättää näitä minulle rakkaiksi tulleita. Halusin elää nämä viime päivät yhä uudelleen ja uudelleen. Mutta se ei ollut mahdollista. Ei ainakaan nyt. Minulla ei ollut käsissäni sitä monesti toivottua aikakonetta. Mutta silti aina tiesin, että muistot jää aina mieleen. Ne jää, väkisin.
Kävin vuorollani sytyttämässä tuohukseni ja asetin ristin sisälle jonne oli laitettu hiekkaan. Kun kierros oli käyty läpi kuului pientä nyyhkytystä ja monilta valui kyyneleet.
Missähän sut tehtiin?
Tähtien tuolla puolella
muovailtiin huolella
Ethän sä ikinä
kadota tuota katsetta?
Mitähän sä vielä kantaa voit
korkealla kun noin sä soit
Ei mitään tuu niin painavaa
et se sinut musertaa
Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan
Keskellä ihmettä
Sen tajuu vasta jälkeenpäin
Taidat aavistaa jo sen
Yksin täytyy jokaisen
polku mennä pimeään
että pystyy elämään
Yritin pidätellä kyyneliä, mutta niitä vain tuli. Ei sille voinut mitään. En voinut estää itseäni itkemästä. Itkin niiden ihmisten kanssa, ihmisten jotka olivat minulle pienessä ajassa tullut hyvin tärkeitä. Myönsin olevani väärässä, en ollut täällä turhaan vaan päinvastoin. Vaikka en uskonut Jumalaan, mutta tällä leirillä pystyin uskomaan itseeni. Ja ihmisiin, jotka oli pitkän aikaa vieraita. Ehkä tässä leirissä olikin jotain järkeä ja jaksoin sen kokea. Aluksi oli vaikeeta, mutta sopeuduin pian.
Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan
Sä saatat selvitä
vähin vammoin matkalla
Ystäväsi huolehtii
kun askelees on hatarat
Elämässä pitää kii
jos sen päältä putoat
Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan
biisi: Johanna Kurkela - Ainutlaatuinen
- AWESOMEGUYS
Piiluva 6,
Tahoin vaa sanoa tän kautta, että olin melkein kun toi tyttö tossa novellissa. Tosiaan, halusin vaan kertoa, että ootte oikeesti mulle tärkeitä, mutta halusin sen kirjoittaa novellin kautta. Haluan kiittää teitä kaikkia mahtavasta viikosta, jonka sain teidän kanssa viettää, ootte kaikki ainutlaatuisia ja mahtavia persoonia. Harmi sinänsä, en ehtinyt tustumaan perinpohjaisesti jokaiseen teistä, mutta jokainen on mahtava omalla tavallaan! Lauri, kiitos inspiraatiosta, tän biisin kautta sain tän idean kirjoittaa. Ehkä se ei oo täydellinen, eikä sen tarviikkaan olla. Halusin vaan purkaa viikon tähän. Ja tein sen. Kirjoittaminen on mulle helvetin tärkeetä. Kiitos leirinvetäjille ja muille isosille. Olitte mahtavia ja oli mukavaa olla teiän leirillä. Kiitos kaikille leiriläisille oli mahtavaa olla teidän mukana ja tekemässä asioita yhdessä. Erityiskiitokset menee mein ryhmälle. Olitte parhaita + mein ryhmän isoselle Laurille! :) ♥
-Jade
P.S. Don't cry, say fuck and smile. Huomen nähää ::) ♥
-ByYourSide
