Kun tuuli kääntyy ♥

Kuinka voin päästää tästä ihmisestä irti, joka on tullu 6 vuodessa mulle niin tärkeäksi? Kuinka voin päästää hänet lähtemään noin vain? En mitenkää, mutta yritän parhaani. Ida on sentää yks mun parhaista ystävistä ja niin aina tulee olemaan. Halusin vaa kirjoittaa Idan kunniaks mun omaan blogiin ja kertoo kuinka helvetin tärkeä ja rakas hän on. Hänelle halusin vaa sanoa, että teki minkä päätöksen tahansa, pysyn sen tukena, vaikka pari sataa kyynelt tippuiski silmäkulmasta. 

Tää on sulle ♥

~ 5 tähden kusipää ~

Aattelin nyt mieliksenne päivitellä hieman tänne, ko en nyt oo mitenkää ahkera kirjoittaja ollu nyt tän syksyn aikana, mutta on mull ollu iha syy, jos ette haluu ylilyhyitä tekstejä kännykällä kirjoitettuna, hyihyi! Jep, kone on vähä laginu jotenka en ole pygeny tännekkää kirjoittaa.

Elämä on rullannu jotenkin hyvin. Ehkä pieniä kommelluksia sattunut tielle. Semmosta semivitutusta aina sillo tällöi, hauskoja ja surullisiakin hetkiä on nähty näillä silmillä. Tasapainoinen elämä ja ehkä jotain uuttaki oppii joka päivä. Ei mitenkää erikoista kerrottavaa mulla ollu. Ihmettelen vaan ihmisiä, jotka oikeesti leimaa ennen kun oikeesti tietää edes jotain. Olen todennut nyt näiden kahden viikon aikana, että ehkä ne ihmiset ei osaa pitää suutansa välillä kiinni. Jos teillä on jotai mielipiteitä tän suhteen niin kommentoikaa ihmeessä, nyt ei ole enää chatlaatikkoa jonne voi kirjoittaa koska tämä uusi ulkoasu on outo.

Mutta jos ois viel jotain postaustoiveita ni voisin yrittää toteuttaa, ainaha mulla innostus riittää jos joku jaksaa innostuttaa ja tsempata! :)

-ByYourSide ♥

Asiaton kirjoittaja

Tahon vaa vastauksen kysymykseeni, että miksi on näin. Kysymys ei ehkä tuota mitenkää hyvää mieltä ja katseita vanhemilta ikäluokilta, mutta nuorten keskuudesta tää tuo rispektiä. En tahdo mitenkää olla suosittu ku kysyn tätä ja vielä omassa blogissa. Ja tämä kysymys on ennenkin esitetty monissa lehdissä, mutta ikinä kukaan ei ole antanut kunnon vastausta. Tai ainakaan minä en ole saanut selville hyvin perusteluin.

Vanhemmat ikäluokat katsovat inhoten ja häpeivin katsein teiniporukkaa, joka istuu ostoskeskuksen penkeillä ja juttelevat, nauravat ja ovat asiallisesti istuen penkeillä. Jotkut nuoret pelaa ja jotkut riitelee jostain tölkistä.
Kuinka tämä voi häiritä muita asiakaita jos nuoret eivät huomaa edes heitä?

Miksi sitten tulee vartija, joka heittää teiniporukan ulos, koska sisällä hengaileminen on kiellettyä? Miksi se on kiellettyä? Nuoret ovat asiallisesti ja näkevät vain toisiaan ja keskustelevat. Onko se paljon kivempaa sitten, että nuoret seisovat ulkona aivan jäässä ja ovat ärtyneitä Suomen ilmaston ansiosta?

Eivät teinit hajota ostoskeskuksen paikkoja, syljeskele lattioille tai muutenkaa käyttäydy holtittomasti. He haluavat lämpimän paikan jossa voi olla vain. No okei, ehkä sitä varten on nuorisotiloja ja ehkä sitä varten on paikkoja, mutta miksi ostoskeskuksissa ei saa oleskella? Ei kukaan ole tehnyt mitään väärään istuessa lämpimässä tiloissa?

Tänään kaverilössin kanssa käveltiin sisälle ostoskeskukseen ja katsottiin.. Koko ostoskeskuksessa ei ollut yhtäkään penkkiä.. Miksi meitä kohdellaan tälläin? Mitä väärin ollaan tehty?

Kiitos ja kuittaus, sain asiani sanottua,
-ByYourSide

♥

Halusin vaa ihmisille kaikkea hyvää, mut en tiiä voiks niihi enää edes luottaa. Se on jo niin nähty, näistä pikkukaupungeista ei oo ku harmia. Ihmiset, pienen vinkkin, älkää leimatko jos ette tiedä. Ja jos luulette ni ottakaa selvää ja tarkistakaa pitääkö asia paikkansa. Älkää levitelkö huhuja, se on perseestä.

Mutta, kirjoittelen jossain vaiheessa paremmalla ajalla, ja lisäilen kuviakin sitten.




-ByYourSide

Danza Kuduro

Hey guys, i need you.

I feel.. anything.

Thnx about summer.

Se oli upein kesä ikinä. ♥

-ByYourSide

Tänä iltana kukaan ei oo kiltisti.

Jeesjees, onpas ollu taas kesäloma.. Ai loppuks se jo? No ei, meitsil alkaa skole tossa 16.8 eliii siis viikko aikaa nauttia vapaudesta! Toisaalta kaipaan kaikkia niitä, joita näkee koulussa sitten. (8 Mutta tosiaan, musta tuntuu, että vuosi vuodelta tulee vaan parempi kesä! Tää kesä ollu parhain! Ja tosiaan sen takia, että olen päässyt chillailemaan paremmin kavereiden kanssa ja olen tutustunut näitten kahden kuukauden aikana uusiin persooniin. Aivan mahtavaa. Tää kesä on kuitenki ollu myös toisaalta parempi. Olen siirtynyt vain eteenpäin tavotteissani ja mitä elämältä haluan enemmän. (:

Eli siis, lopetin pari viikkoa sitten futiksen. Ei vaan enään innostanut pelata. Mutta en jää sitä murehtimaan, ei harmita sinällänsä, vaikka sitä n. viisi vuotta pelasinki. Mun mutsi ei vaa iha tykänny. Sitä tais harmittamaan. Mutta itse päätökseni tein.

Tältä lukuvuodelta parannan osa todistukseni numeroita jotta keskiarvolla pääsisin helposti lukioon. Ja tosiaan paljon kivoja hetkiä, naurua, sekoilua ja niitä uusia seiskoja! ;'D Muhaw, mukavaa sekin.

Vaikka tästä nyt on aikaa nii mulla oli n. kolme viikkoa sitten konffis ja rippijuhlat. En ehtinyt sen jälkeen kirjoittamaan oikeen, eikä ole inspannutkaan oikein. Oon vaa hengaillut usein ulkona kavereiden seurassa, joten kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Nyt voisin laittaa hieman kuvia siitäkin.

Jeeps, tuollaista materiaalia. Kenkinä toimi luottavaiset tennarit kirkossa, mutta ei meillä ketään sisällä pitänyt kenkiä. Ei siinä oikee mitää järkeä, turha sotkea lattioita sillä! Lahjoina sain pari lahjakorttia, ristin, toisen kaulakorun, kukkia, rahaa 250e (eli ei paljoa :p) ja siinähän ne oli! Vieraita ei ollut niinkään paljoa, mutta kaikki tärkeimmät sukulaiset. Eipä siitä sen enempää.

Laitan tähä jotain randomkuvia vielä.

Mitäs muuta olikaan..? Jaah, no haluan vielä kiittää lukijoita (ja niitä piilolukijoita!) Tulkaa vaa kommentoimaan ja kysykää! Jos on jotain toivepostauksia nii kyllä voin toteuttaa ja muutenkin! ::)

-ByYourSide

 

Käsin sidotuin kaipaan vapauteen

Teksti on omistettu Piiluva 6 ♥

Ainutlaatuinen

Seisoin punaisen rakennuksen pihalla ihmetellen sitä, miten jouduin edes tänne. Raskas kassi rasitti olkapäätä ja mieleni haikaili jo kotiin. Kuinka edes kestäisin viikkoa täällä? Ihmisiä ei näkynyt ollenkaan.. No, eipä tietystikkään, koska olin jo kaksi tuntia myöhässä. Haikein mielin ja pienin askelin kävelin kohti päärakennusta. 

Vastaan tuli kymmeniä kenkäpareja, joten päätin itsekkin riisua siihen ja jätin kassini kenkien kaveriksi. Astuin parikymmentä askelta saliin jossa oli loppumassa lounas. Minua kehotettiin syömään ja otin hieman ruokaa. Tuntui, että ihmisiä oli vain enemmän ja ahdisti. Ahdistus ei loppunut ruokailun jälkeenkää. Minut saatettiin huoneeseen jossa oli puolituttuja kasvoja. Jouduinko oikeasti nukkua tässä huoneessa näiden ihmisten kanssa viikon verran? Taas yksi kysymys lisää ja vastaus taisi olla selvä. Kyllä jouduin.

Päivä ei parantunut senkää kuluessa. Ihmiset yrittivät olla kilttejä ja avuliaita, mutta silti en sopeutunut. Ahdistuin vain enemmän. En halunnut mennä mihinkään mukaan ja kaikki asiat mielessäni leijaili tyhjänä. Toisaalta olin shokissa ja kaipaisin ystäviäni leirin ulkopuolelta. Tuntui, kun pää hajoaisi. En voinut uskoa, että kestäisin täällä niin kauan, mutta silti kaverit jaksoi langan toisessa päässä tsempata ja lupasivat tulla katsomaan, jos tarve niin vaati. Olin liian erinlainen mennääkseni muiden mukana. Muut näyttivät nauttivan leiristä täysin siemauksin. He nauroivat jonkun tempauksille tai vahingolle. Minä jaksoin katsoa sivusta ja miettiä vain negatiivistä koko leiristä. En tiennyt edes tahdoinko sopeutua tänne.

Yöllä yritin nukahtaa sängyn lämpimään syleilyyn, mutta ahdistus tuli uudelleen. Miten edes pärjäisin täällä? Ensimmäinen päivä oli ohi ja mietin pääni puhki tähän kysymykseen vastausta, mutta joka kerralla eteeni tuli vain lause. En tiedä.

Ulkona pimeni yhä enemmän, mutta silti huoneessa oli kuuma. Nousin ylös ja hiivin hiljaa ulos. Halusin raikasta ilmaa ja verryttelin raajojani. Yritin saada ahdistukseni laantumaan ja kyllä se pikku hiljaa pieneni, mutta mieleni valtasi pelko. En tahtonut pelätä, en tahtonut olla täällä. Itkin. Kyyneleet valui valumistaan ja ahdisti. Ympärilläni oli vain metsää, enkä pystynyt kävelemään takaisin sisälle. Itkin. Yksin.

Aamuherätys alkoi soida, jonka aikana minun olisi mieli tehnyt hakata pääni seinää. Silti painoin tyhjän pääni syvemmälle tyynyyn ja vedin peiton korviin. En tahtonut nousta uuteen aamuun, en, en. Ajatus päivästä täällä leirillä kuvotti minua. Mutta silti yritin pitää itseni kasassa ja kipitin aamupalalle. Ihmiset olivat jälleen iloisalla päällä. Katsoin kaukaisuuteen samalla syödessäni. En huomioinnut muita. Aivoni eivät ajatelleet selkeästi ja suljin muut äänet, jotta saisin omista ajatuksistani selkoa. Ei, sekään ei onnistunut. Vein astiani pois ja hain huoneestani puhelimen. Siellä oli pari tekstaria, jotka olivat tulleet ystäviltäni. He tsemppasivat minua uuteen päivään. Se nostatti hieman itsetuntoa. 

Ujous oli iso osa itseäni, en uskaltanut tehdä vieraiden ihmisten ollessaan paikallaan yhtään mitään. Hyvä, että uskalsin edes vetää henkeä.

Ensimmäinen oppitunti meni piirrellessä koukeroita paperiin. En halunnut ja jaksanut kuunnella mitä täällä annettiin. Sitä tietoa, mitä on Jumalasta ja Jeesuksesta. En ollut uskovainen. En uskonut siihen, joten senkin asian myötä mietin, miksi edes käyn rippikoulua. Olin 15-vuotias elämää ymmärtävä neiti. Tiesin tän kaiken olevan turhaa minulle, vai oliko? Tahdoin vain uskoa, että oli. Piirustus jäi kesken, kun keskityin pyörittämään hiussortuvia sormeni ympärillä. Olin kyllästynyt istua ahdistavassa luokassa paikallaan hiljaa. Vihdoin leirinvetäjistä, joka piti meille oppituntia, päästi meidät lähtemään. Huokaisin hiljaa mielessäni ja ongin puhelimeni taskusta. Halusin puhua ahdistukseni pois. Selasin puhelinluettelosta numeroita, kunnes tuli oikea nimi näkyville. Mietin hetken aikaa painaisinko vihreää luuria. Ei, painoin punaista. En halunnut kasata enää ongelmiani ystävien niskaan. Minun piti pysyä vahvana ja jaksaa pinnistää loppuun asti. Tungin kapulan taskuuni ja kävelin leirikeskuksen pihassa. Pysähdyin keinujen eteen ja istahdin keinuun. Otin pienet vauhdit ja tunsin kasvoillani pienen vireen. Keinuminen tuntui vapauttavalta. Liidin vain elämässäni eteenpäin. Mieleni tyhjentyi asioista, jotka ahdisti ja tuotti tuskaa.

Hetken pilasi ärsyttävä kello, joka kertoo, että pitäisi mennä ruokailusaliin syömään.. taas. Viereeseen tuoliin istahti tyttö, jonka vihreät silmät loisti positiivisuutta. Koko ihmisestä leijaili mukavan tuntuista energiaa. Ja minua kiinnosti se ihminen.

Tyttö aloitti juttelemaan minulle ja vastailin arkaillen. Keskustelu muuttui ja uskalsin sanoa yhä enemmän. Ahdistus laantui ja kiinnyin tähän ihmiseen.

Hän opasti minua muiden mukaan ja sai hymyn huulilleni. Sopeuduin päivä päivältä enemmän ja tutustuin ihmisiin. Mikään ei tuntunut enää mahdottomalta. Ja juuri kun tunsin oloni paremmalta edessämme oli viimeinen ilta. Viimeinen ilta tätä leiriä. Viimeinen henkäys yhteistä lujuutta ja iloa. Iltaohjelma meni samaa rataan niikuin muinakin iltoina. Iltahartaus meni herkemmissä hetkissä. Kaikki istuivat lattialla ringissä ja keskellä oli risti. Kaikilla ihmisillä tuohus kädessä ja ihmetellen miten aika kului näin nopeasti. Ahdistus ilmaantui sisimpääni ja tuska paistoi silmistäni. Naurahdin itsekseni todetessani asian, en halunnut lähteä. En tahtonut jättää näitä minulle rakkaiksi tulleita. Halusin elää nämä viime päivät yhä uudelleen ja uudelleen. Mutta se ei ollut mahdollista. Ei ainakaan nyt. Minulla ei ollut käsissäni sitä monesti toivottua aikakonetta. Mutta silti aina tiesin, että muistot jää aina mieleen. Ne jää, väkisin.

Kävin vuorollani sytyttämässä tuohukseni ja asetin ristin sisälle jonne oli laitettu hiekkaan. Kun kierros oli käyty läpi kuului pientä nyyhkytystä ja monilta valui kyyneleet.

Missähän sut tehtiin?

Tähtien tuolla puolella

muovailtiin huolella

Ethän sä ikinä

kadota tuota katsetta?

Mitähän sä vielä kantaa voit

korkealla kun noin sä soit

Ei mitään tuu niin painavaa

et se sinut musertaa

Kaunis pieni ihminen

Sä olet ainutlaatuinen

Mitä vastaan tuleekaan,

toista sua ei milloinkaan

Keskellä ihmettä 

Sen tajuu vasta jälkeenpäin

Taidat aavistaa jo sen

Yksin täytyy jokaisen

polku mennä pimeään

että pystyy elämään

Yritin pidätellä kyyneliä, mutta niitä vain tuli. Ei sille voinut mitään. En voinut estää itseäni itkemästä. Itkin niiden ihmisten kanssa, ihmisten jotka olivat minulle pienessä ajassa tullut hyvin tärkeitä. Myönsin olevani väärässä, en ollut täällä turhaan vaan päinvastoin. Vaikka en uskonut Jumalaan, mutta tällä leirillä pystyin uskomaan itseeni. Ja ihmisiin, jotka oli pitkän aikaa vieraita. Ehkä tässä leirissä olikin jotain järkeä ja jaksoin sen kokea. Aluksi oli vaikeeta, mutta sopeuduin pian.

Kaunis pieni ihminen

Sä olet ainutlaatuinen

Mitä vastaan tuleekaan,

toista sua ei milloinkaan

Sä saatat selvitä

vähin vammoin matkalla

Ystäväsi huolehtii

kun askelees on hatarat

Elämässä pitää kii

jos sen päältä putoat

Kaunis pieni ihminen

Sä olet ainutlaatuinen

Mitä vastaan tuleekaan,

toista sua ei milloinkaan

Sä olet ainutlaatuinen

Mitä vastaan tuleekaan,

toista sua ei milloinkaan

biisi: Johanna Kurkela - Ainutlaatuinen

- AWESOMEGUYS

Piiluva 6,

Tahoin vaa sanoa tän kautta, että olin melkein kun toi tyttö tossa novellissa. Tosiaan, halusin vaan kertoa, että ootte oikeesti mulle tärkeitä, mutta halusin sen kirjoittaa novellin kautta. Haluan kiittää teitä kaikkia mahtavasta viikosta, jonka sain teidän kanssa viettää, ootte kaikki ainutlaatuisia ja mahtavia persoonia. Harmi sinänsä, en ehtinyt tustumaan perinpohjaisesti jokaiseen teistä, mutta jokainen on mahtava omalla tavallaan! Lauri, kiitos inspiraatiosta, tän biisin kautta sain tän idean kirjoittaa. Ehkä se ei oo täydellinen, eikä sen tarviikkaan olla. Halusin vaan purkaa viikon tähän. Ja tein sen. Kirjoittaminen on mulle helvetin tärkeetä. Kiitos leirinvetäjille ja muille isosille. Olitte mahtavia ja oli mukavaa olla teiän leirillä. Kiitos kaikille leiriläisille oli mahtavaa olla teidän mukana ja tekemässä asioita yhdessä. Erityiskiitokset menee mein ryhmälle. Olitte parhaita + mein ryhmän isoselle Laurille! :) ♥

-Jade

P.S. Don't cry, say fuck and smile. Huomen nähää ::) ♥

-ByYourSide

Relax, take it easy.

Tätä oon kesälomalta jopa oottanu. Kerranki. Ei huolii märehtimis ja mörhöttämist. Voi vaa ottaa chillisti ja hengata kavereiden kanssa. Musiikki soi taustalla ja kuuluu naurunremaus. Aika perus ilta nykyää. Saa vaa nauraa jollekki helvetin tyhmälle jutulle!
Tässä ollaan kuviaki napsittu. Saa niillekki nauraa.. joo. Tästä kesäsästä tulee olee jotain niin täydellistä, et huhhuh.

Mutta tuntuu vaa, et aika menee nykyää paljo nopeammin, kuin yleensä, että minuutti tuntuu sekunnilta tai tunti tuntuu kymmeneltä minuutilta. Outoa.

Noni, nyt tuli vietettyä mukava juhannus. Jeeep, ei ole kuvia, harmi vain. Mutta ihan mukavaa siis oli! :) Mut laittelen tässä muutamia kuvia.

Heeeei, nää kuvat on iha perussettiii, etet :) Mut joo myöhäisiä jusseja! ;p

-ByYourSide

Mikä on, kun ei taidot riitä?

Musta tuntuu, että alan vaa yhä enemmän sopeutumaan tänne. Nyt olen saanut paljon uusia kavereita ja tutustunut ihmisiin läheisemmin ja tajunnut kuinka mukavia he ovatkaan. Olen saanut ajella skopalla vaikka minne ja nää tuppukylän tiet on tullut vain enemmän tutuksi. Olen saanut nauraa (Kiitos Ati..) sekä itkeä.

Viime viikonloppu oli aika hubaisa, ku oltiin kaverin kanssa niitte iskäll. Sit se jätti kämpän tyhjäksi ja oltiin kaverin kanssa kahestaa. Me tavattiin kavereitamme ja valvottii pitkään. Tehtii periaattees mitä haluttiin ja elettiin niill pienten sääntöjen mukaisesti mitä sen kaverin isä oli jättänyt. Bileitä ei pidetty, se oli kiellettyä, mutta chillailtii keskustassa ja rannalla. Puhuttiin henkeviä ja mietittiin kuinka julma elämä onkaa. Essi sai taas hävetä ihmisiä ja mä sain järkyttyä.

Oon nauttinu näistä ensimmäisistä lomapäivistä hirmuisesti, eikä nyt tylsääkää ole ollut. Kiitos oikeesti kaikille ketkä oli viime viikonloppun missä vaa. Oli hauskaa chillailla! ::) <3

-ByYourSide

Mielipiteitä tulemaan vaan :)

Riipaisevat tunteet

Askeleeni kaikuivat tyhjässä käytävässä, kuin olisi huutanut metsälle ja niin ääni olisi palannut takaisin paljon voimakkaampana. Tunsin itseni jättiläiseksi, kauheaksi ja rumaksi. Sen huomasin myös toisten katseesta, kuinka he rumasti irvistivätkään minulle. Yritin olla huomaamatta heidän katseitaan, mutta silti itsetuntoni laski miinuksen puolelle, eikä noussutkaan enää yli nollan tullessani yläasteelle. Tunsin itseni heikoksi hirviöksi. Silmät täynnä pelkoa ja kädet vapisivat kylmästä. Aivoni ei löytänyt ainoatakaan asiaa, joka saisi ilmeettömät kasvoni iloiseksi. Surun aiheuttajia oli liikaa. Kymmeniä, satoja, tuhansia.. Kyynelvarastoni kuluivat loppuun iltaisin ennen nukkumaan menoa.

Ei kukaan koskaan huomannut mun heikkoutta, koska olin niin ujo. Liian ujo tutustuakseni muihin ihmisiin. Ja nyt olin saanut kummajaisen maineen uudessa koulussa. Olin se, jota piti katsoa naama vääristyneenä, inhoten tai häveten kuin jotain spitaalista. Joko minua tyrkittiin edestä, kun olin tiellä tai sitten mut kierrettiin kaukaa.


En mä enää muistanut, miltä tuntui, kun joku kehui tai miltä tuntui olla tärkeä jollekin. Nekin tunteet ovat häipyneet kauas pois. Tiesin, ettei kukaan jaksanut välittää musta. En mä kaivannutkaan muiden huomiota. Mutta silti olin saanut sen tahtomattani. Ja se satutti. Se sattui niin paljon, että kehoni vapisi jokaisesta katseesta tai jokaisesta sanasta ja kipu kiiri koko kehon läpi jättäen haavoja.


Istahdin koulun käytävän kylmälle lattialle ja työnsin mustan iPod Nanon nappikuulokkeita korviini. Musiikki kajahti tutut ja kauniit sävelet. Se kappale täytti mieleni muistoilla. Hymisin kappaleen mukana.


Halki tuhannen savuisen salongin
Neiti tanssii gasellin askelin.
Mulla yllä on harmaa jumpperi,
Sain sen jouluna vaimolta lahjaksi.
Tämä neonsade silmää kirvelee.
Diesel lemahtaa yö kun yskäisee


”Oks toi se tyyppi?” kuulin tuntemattoman tytön äänen sanovan. Askeleet kulkivat hitaasti ja pysähtyivät hetkeksi.
”Joo, on se. Aika outo”, toinen tyttö sanoi viitaten muhun.


Anna minulle armahduksesi,
Ole minulle Rafaelin enkeli


Yskähdin ja avasin silmät, jotka olin ehtinyt laittaa kiinni. Vilkaisten kelloa totesin päivän viimeisen tunnin alkavan viiden minuutin päästä.

Lapset hinaavat kohmeisin sormin lippuja salkoihin.
Kuka laittais niille edes kengät pieniin jalkoihin?
Viime yö veti routaan tämän maan ja se maa on käärmeitä mustanaan

”Rafaelin enkeli..”, kuiskasin. Nousin lattialta ja horjahdin pikkaisen nopeasta päähänpistostani. Lähdin kävelemään kohti ulko-ovea katse kuluneissa mustissa tennareissani. Laukkuni heilui mukana ja askeleeni pysähtyivät ovelle tullessani. Vilkaisin taakseni käytävälle ja luokan ovea, mutta päätin silti jättää viimeisen englannintunnin väliin, vaikka se herättäisikin huomiota.


Taitoin askeleeni kevätpäivän paisteessa. Hanget olivat sulaneet jo kolme viikkoa sitten, ja tuntui hyvältä ilman lunta ja kireitä pakkasia.

Hetken käveltyäni koulupihan poikki huomasin ihmisten tai oikeastaan nuorista muodostuneen rykelmän. En nähnyt kunnolla, koska olin niin kaukana. Lähestyin tuota piiriä ja huomasin jonkun pojan huutavan jollekin toiselle. En nyt menisi heti sanomaan, että toiselle pojalle, mutta olennolle. Hän näytti yksinäiseltä ja surulliselta. Tappelijapoika kaatoi tämän olennon maahan ja repi mustista hiuksista. Näin hänen kasvoista, kuinka häntä sattui ja kuinka tuttu tuska kiersi keholla näyttäen vapinan. Viha ja sääli nousivat sisälläni tuota kaunista olentoa kohtaan. Katsoin hänen ruskeita silmiään. Ja samassa olento käänsi katseensa minuun. Pelästyin niin, että juoksin pois jättäen hänet sinne. En uskaltanut tehdä mitään hänen hyväksi, vaikka tiesin kuinka häntä sattui ja minkälaista tuskaa se aiheutti.


**


Aamulla katsoin haikeaa vaatekaappiani, joka ammotti tyhjyyttä. Pari vaatekappaletta siellä täällä, mutta löysin itselleni sopivan printti t-paidan ja mustat pillifarkut. Aukaisin toisen oven, jossa oli valtaisa hupparikokoelma. Valitsin sieltä valkomustaraidallisen ison lämpimän hupparin ja sujautin päälleni. Nopeasti täytin laukkuni kirjoilla ja astelin hiljaa portaat alas. En halunnut herättää äitiäni, jolla sattui olemaan vapaapäivä.
Katsoin itseäni peilistä. Olin suoristanut mustat hiukseni ja koristellut siniset silmäni mustalla kajaalilla. Jalkani näyttivät tikuilta peilistä katsottuna, ja äiti välillä valitti niistä mulle.


”Sinun pitäisi syödä rakas lapsi! Näytät ihan nälänhätäiseltä, kun olet noin laiha!”


Peilin kautta näin seinällä taulun, missä ruskeahiuksinen lapsi hymyili vaaleahiuksisen lapsen kanssa. Kummatkin tyttöjä. Alareunassa luki nimetkin, Eevi ja Sini. Sini, tuo nätti punaposkinen tyttö oli mun pikkusisko. Mutta hän muutti isäni luokse pari vuotta sitten, kun äiti ja isä erosivat. Sinin mukana meni puolet minusta. Hän oli aina se sosiaalisempi meistä, mutta minä se viisaampi.


Minä olin tuo soma ruskeahiuksinen tyttö tuossa kuvassa, Eevi Lanz. Sukunimeni olin saanut isältäni, sillä hän oli Amerikasta kotoisin.


Tungin tennarit jalkaan, vilkaisin kelloa avaamalla samalla ulko-oven. Ei mulla ollut vielä kiire kouluun, jos sinne olin ylipäätänsä menossa.
Mietin vielä sitä eilistä ihmistä ja hänen kasvojaan, jotka lumosi mieleni yhä uudelleen. Se vääristynyt tuska näkyi silmien läpi. Ja se naurava ilme ysiluokkalaisella tappelijapojalla.


**


Kävelin syrjäkatua pitkin. Olin huidellut koko päivän missä sattuu, koska kouluun en ollut halunnut mennä.
Kuulin juoksuaskeleita ja nostin katseeni. Joku törmäsi minuun ja lensimme kaaressa puskaan. Aioin kiljua, mutta ihminen sulki suuni. Avasin nopeasti silmäni ja näin mustalla meikatut ruskeat silmät. Hän käski olla hiljaa ja pian kuului luultavasti kolmen ihmisen juoksuaskeleet. Olin ihan hipihiljaa ja kuuntelin.
”Mihin se katosi?” kuului matala pojan bassoääni. ”En tiedä. En ehtiny nähdä”, sanoi toinen poika.
”Ehkä se juoksi tuonnepäin”, kolmas ääni sanoi, ja askeleet jatkoivat kulkua, kunnes ne vaimenivat parin minuutin jälkeen. Päälläni oleva olento, poika, katsoi tielle ja varmisti, että pojat olivat lähteneet. Sitten hän nousi päältäni ja puhdisti vaatteensa.
Hetken hän katsoi minua kuin hölmöä. Hän kurtisti kulmaansa pienesti ja ojensi kätensä. Nyt mä vuorostaan katsoin kummallisesti, mutta silti tartuin siihen. Poika vetäisi mut ylös pensaasta. Puhdistin omat vaatteeni lehdistä. Käänsin katseeni hänen asukokonaisuuteensa. Hänellä oli mustat farkut, valkoinen t-paita ja nahkatakki. Kenkinä uskoutuivat vanhat kunnot Conversen
tennarit, jotka olivat väriltään punaiset. Koruja oli paljon siellä täällä ja hiukset oli laitettu pystyyn. Kulmassa oleva lävistys välähteli auringon ansiosta.


Meni pari minuuttia, kunnes uskalsin aukaista suuni.
”Öh, kiitos”, sanoin. Hän vilkaisi minua ja nosti pikkaisen harteitaan.
”Eipä tuo mitään. Sori, että kaadoin sut”, hänen sointuva ääni tuntui täydelliseltä. ”Mä oon muuten nähny sut jossain”.
”Ollaan samassa koulussa. Näin sut eil..” suljin suuni ja laskin katseeni tennareihin. Minua hävetti, koska olin vaan seisonut ja tuijottanut, kun toista hakattiin. Poika oli ehkä 10 senttimetriä minua pidempi. Hän katsoi liian tarkkaavaisesti ja tunsin sen katseen pistävästi.
”Oon muuten Niklas”, hän sanoi ja hymyili. Nostin katseeni.
”Eevi”, sanoin.
”Eevi.. hmhh.. Mihin olit menossa, Eevi?” Niklas irvisti ja hymyili.
”Kotiin, entäs itse, Niklas?” hymyilin pienesti takaisin.
”Ainakin juoksin niit hulluja pakoon. Yritti taas isotella”, hän siristi silmiään.


Kävelimme samaa matkaa ja juttelimme. Kerrankin musta tuntui helpottavalta jutella jollekin.
”Minkä ikäinen sä olet?” kysyin.
”Öh, kohta 16. Onneks pääsen tänä vuonna pois tuosta koulusta. Minkäs ikäinen sä oot?”
”Täytän tänä vuonna 15”, vastasin. Huomasin Niklaksen nyökkäävän ja katsovan kelloa.
”Oho, mun pitää lähtee. Nähään myöhemmin ehkä… Heippa!” Niklas vilkutti. Vilkutin takaisin ja kuiskasin sanat: ”Heippa Niklas”.


**


Kului pari viikkoa, ja Niklaksesta tuli mulle yhä enemmän tärkeä ihminen. Tapasimme joka päivä, juttelimme ja opimme toisistamme aina jotain uutta. Häntä kiusataan, koska hän on erilainen. Niklas asuu äitinsä ja kolmen muun veljen kanssa. Hänellä on täällä jonkin
verran ystäviä. Niklas soittaa rumpuja, ja hän on tehnyt omia biisejä, mutta hänellä ei ole bändiä.
Niklaksen ansiosta itsetuntoni on kohonnut, ja olen tavannut pari hänen kaveriaan, jotka osoittautuivat mukaviksi tyypeiksi.


**
Sovimme Niklaksen kanssa, että tavattaisiin koulun jälkeen. Opettaja oli venyttänyt tuntia viisi minuuttia pidemmäksi, joten tunnilta päästyäni juoksin nopeasti kaapille ja sieltä koulun pihalle. Ensiksi en nähnyt poikaa missään. Sitten näin rykelmän keskellä koulunpihaa.
Menin lähemmäksi ja huomasin Niklaksen rykelmän keskellä. Joku poika lähestyi häntä uhkaavasti. Niklas yritti päästä piirin keskeltä pois, mutta turhaan. Kaikki tyrkkivät häntä takaisin ja jankuttivat sanaa: ”Tappelu, tappelu!”.

Näin Niklaksen epätoivoiset kasvot ja yritin keksiä jotain, mutta mitään ei tullut mieleeni. Hätäännyin, kun poika yritti lyödä Niklasta, mutta hän ehti väistää. Seuraavasta Niklas sai osuman, ja minä melkein parahdin itkuun, koska en tehnyt taaskaan mitään. Yhtäkkiä nostin leukani pystyyn ja tunsin adrenaliinin virtaavan kehossa. Juoksin kohti rykelmää, ja muut piirissä väistyivät, kun
hyökkäsin pojan kimppuun, joka yritti hakata mulle tärkeää ihmistä. Potkaisin häntä herkkään kohtaan, ja poika kaatui maahan.
Muut katsoivat ihmeissään, mitä olin tehnyt. Niklas vaan hymyili ylpeästi mulle.
”Anna olla viimeinen kerta, kun kosket Niklakseen!” huusin pojalle. Ojensin Niklakselle käden ja nostin hänet ylös. Lähdimme tilanteesta hyvin nopeasti pois, sillä näin koulun talonmiehen seisovan ulkona katsomassa tilannetta. Hän kääntyi lähteäkseen kertomaan opettajanhuoneeseen.


Istuimme mun huoneessa vähän aikaa hiljaa, kun puhdistin Niklaksen haavat. Hän ei halunnut mennä ensiapuun.
”Kiitos Eevi”, hän hymyili ja halasi minua. Mä rutistin häntä takaisin.
”Ei mitään”, sanoin hellästi. Heitin veriset paperit roskiin ja vein puhdistusaineen takaisin vessaan. Kun palasin takaisin huomasin Niklaksen kuuntelevan mun iPodia. Hän huomasi, että olin palannut takaisin huoneeseen.

”Tuu tänne”, hän sanoi. Tottelin ja istahdin hänen viereensä. Katsoin häntä silmiin, ja hän katsoi minua. Näin hänen kasvojensa lähestyvän mun kasvoja. Suljin silmäni.


”Ole minulle Rafaelin enkeli”, hän kuiskasi korvaani.


Kehoni värähteli ilosta ja onnesta niistä kauniista sanoista. En voinut tunteilleni enää mitään. En voinut pysäyttää niitä. Mutta minusta tuntui.. etten halunnutkaan tehdä sitä.


**


En enää nähnyt niin usein pahoja unia, enkä enää pelännyt ihmisiä. Nyt minulla oli joku, jolle kertoa pahat asiat, joku jota halata, joku jolle itkeä ja joku joka oli aina vierellä. Joku, joka oli ystävä, joku joka oli kuin suojelusenkeli ja joku johon voisin aina luottaa. Mä osasin hymyillä, mä osasin ymmärtää ihmisiä, mä osasin kommunikoida niiden kanssa, mä osasin tuntea onnen ja tietää, kehen voin luottaa. Ehkä mulla oli vielä paljon opittavaa, mutta yrittäisin myös oppia ne. Mun sisäiset haavat parantuivat ja sain itseni henkisesti kuntoon.


**


”…Ja nyt kun todistukset on jaettu voitte läht..”, luokanvalvojamme ei ehtiny sanoa lausettaan loppuun, kun kaikki ryntäsivät luokasta ulos. Minä katselin todistusta. Numerot olivat hyviä ja keskiarvokin oli 9,4. Olin silti allapäin, sillä Niklas ei olisi ensi vuonna tässä koulussa. Hän lähtisi lukioon, eikä me nähtäisi joka päivä. Mutta oli meillä silti kesä aikaa olla yhdessä.
Pari päivää sitten Niklas oli kertonut yhden ikävän uutisen mulle.


”Eevi.. Mulla ois sulle vähä asiaa”, Niklas sanoi mulle huolestuneen näköisenä.
”Kerro vaan”, tivasin. Niklas kattoi hetken omia käsiään ja sitten mun. Hän otti niistä kiinni ja katsoi sitten mua silmiin.
”Sinä tiedät että olet tärkeä minulle..” hän piti pienen tauon ja henkäisi: ”Sain eilen puhelinsoiton, pääsisin Helsingin lukioon opiskelemaan. Saisin sieltä semmoista opetusta, että pystyisin etenemään musiikin parissakin.”
Katsoin häntä pitkään ja sitten kyynel valui pitkin poskea.
”Ja sanoit heille jo kyllä”, sanoin hieman alakulosena.
”En”, hän vastasi ja kasvoni kirkastuivat hieman. ”Sain pari päivää miettimisaikaa”.
Muutuin taas alakuloiseksi ja puristin pikkasen hänen kättä.

Oli mulla vielä pieni toivenhive. Kävelin käytävää pitkin ulos ja juoksin puistoon, missä vietimme Niklaksen kanssa paljon aikaa. Istahdin penkille ja pieni tuulenvire heilutti mekkoani. Täältä olisi Helsinkiin 200 kilometriä. Ajattelin, että kuinka pitkällä Niklas olisi minusta ja pari pientä kyyneltä vierähti uudelleen poskilleni. En halunnut olla surullinen, mutta silti olin. En halunnut, että Niklas lähtisi pois.


Hetken päästä tunsin tutut kädet olkapäilläni. Katsoin häntä silmiin. Hänenkin silmänsä loistivat surua, ja hän otti minut syliinsä.
Tunsin hänen sydämen sykkeen ja hiljaisen hengityksen. Kumpikaan ei sanonut mitään hetkeen.
Sitten riuhtaisin itseni irti hänen otteestaan ja menin läheiselle nurmikolle istumaan. Kyyneleet valuivat ja huomasin Niklaksen taas vierelläni. Hän yritti koskea minuun, mutta vetäydyin kauemmaksi.
”Et sä ymmärrä et sun jokainen kosketus saa mut rakastumaan suhun enemmän ja en kestä, jos lähdet!” kivahdin itkuisesti. Hän otti kädestäni kiinni ja nyökkäsi.
”Niklas, älä jätä mua. Oikeesti mä tarviin sua, että mä pystyn elämään!” Itkin hänen sylissään.
Hän silitti hellästi mun hiuksia ja pyyhki mun kyyneleitä.
”Eevi, mä lupaan sulle, etten jätä sua ikinä”.

//btw, tää sama tarina on Suosikin nettisivulla. Oon itse kirjoittanut sen ja nyt kaikki lukijat ja muut immeiset saa kirjoittaa kommentteja tähän tarinaan (: Ois kiva kuulla mitä tästä on mieltä!

-ByYourSide

Turpa kiinni, täällä puhun nyt minä!

100 faktaa minusta

I like..

1. Rakastan perjantaipäiviä ylikaiken.

2. Lempibändini on Tokio Hotel, mutta kuuntelen paljon muutakin kuten suomiräppiä.
3. Rakastan urheilua, mutta en silti käytä kaikkea aikaani siihen.
4. Rakastan ystäviä, jotka uskoo muhun.
5. Ja tottakai rakastan mun Hippo-vauvaa.
6. Piirtäminen, kirjoittaminen on kun luotuja mulle.
7. Musiikkia kuuntelen 24/7.
8. Tykkään tehdä videoita.
9. Musta on kivaa kun kaverit yrittää vängen väätämällä saada mua nauramaan.
10. Tietokoneeni on mulle tärkeämpi esine kuin televisio.

I don't like..

11. Puhutaan paskaa seläntakana, haluan, että asiat sanotaan päin naamaa.
12. Ulkomaalasista epäilyttväistä ruuasta. Ei iske.
13. Kiukuttelusta ja vastaan vänkeämisestä. (Vaikka ite teen sitä aika usein!)
14. Kun joku koskee sormillaan kaulaani.
15. Jos en osaa jotai asiaa tehdä ja siitä huomautellaan.

I..

16. Pidän kiinni mielipiteistäni, enkä pompi kenenkää pillin mukaan.
17. Haluan sanoa oman mielipiteeni asiasta ennenkuin mistään päätetään.
18. Hermostun pienistäkin asioista ja rupeen huutaa, kun räjähdän.
19. Jos en saa tahtoani periksi, mökötän. Ja sitä voi jatkua monta päivää.
20. Jos en tunne ihmistä, en puhu paljoa. Mutta usein saatan pälättää jos on tylsää.
21. Musta on kiva tutustua uusiin ihmisiin.
22. En puhu ihmisistä paskaa, vaikka kuinka tyhmiä tekoja tekisi.
23. Tunnen itseni monessa asiassa huonoksi.
24. Yritän ajatella asioita positiivisella tavalla.
25. Haluan elää omaa elämäni niin, ettei tarvitsisi myöhemmin katua.
26. Olen kaveripiirissäni se joka huolehtii kaikesta.
27. Haluan olla järjestämällinen ihminen, mutta ei sekään aina onnistu.

28. Olen perheeni kanssa hyvissä väleissä.

29. Pelkään, että mulle tärkeille ihmisille sattuu jotain.
30. Mulla on vilkas mielikuvitus.

Haluaisin..

31. Haluaisin viedä perheeni jonnekki lomalle lämpimpää.
32. Haluaisin kertoa ystävilleni kuinka paljon heistä välitän.

33. Haluaisin alkaa soittaa jotain instrumenttia.
34. Haluaisin, että saisin sisustaa huoneeni kokonaan uusiksi.
35. Haluaisin, että Tokio Hotel tulisi takaisin Suomeen.

Arkipäivää..

36. Koulu ei ole nykyään hirmu tärkeä juttu mulle.
37. Vapaa-aikani kuluu joko futiksen parissa, tai kavereiden kanssa.
38. Meillä on ykkösjoukkue!
39. Herään nykyää paljon myöhempää mitä enne, koska pääsen lähtemään millo vain kouluun.
40. Ja sen takia olen myöhästynyt tunneilta.

10 adjektiivia..

41. Utelias.
42. Positiivinen.
43. Reipas.
44. Tunnollinen.

45. Keskittyvä.

46. Rauhallinen.

47. Villi.
48. Huolestuva.
49. Sisäänpäin kääntynyt.
50. Hiljainen.

Ulkonäkö..

51. En ota kauheasti paineita ulkonäöstä.
52. En välitä mitä muut sanoo vaatteistani, meikestäni tai hiuksistani.
53. En tahdo kuulua massaan.
54. Käytän meikkiä joka päivä.
55. Ja suoristan hiuksenikin.
56. Vaatteeni ovat suurimmaksi osaksi mustia.
57. Rakastan tyylikkäitä kenkiä.

58. En voi sietää korkokenkiä.
59. En ymmärrä uusia muotijuttuja, kuten legginssejä luullaan housuiksi.
60. Mutta en tahdo välittää siitä.

5 lempiruokaa..

61. Makaroonilaatikko.
62. Koulun puuro ja marjakeitto.
63. Karjalanpaisti.
64. Hernekeitto.
65. Italianpata.

5 lempinettisivustoa..

66. Facebook.com
67. Irc-galleria.net
68. Tokiohotel.fi
69. Monet blogit, kuten Tokiohotelsuomi.blogspot.com
70. Hotmail.com

5 maata, jossa haluan käydä..
71. Saksa
72. Espanja.
73. Kalifornia
74. Ranska
75. Iso-Britannia.

Tulevaisuus..

76. Yläasteen jälkeen menen lukioon.
77. Ensimmäinen vaihtoehto miksikäs haluaisin on musiikkiterapeutti.
78. Tahdon auttaa ihmisiä ja haluan olla hyödyksi.
79. Tiedän jo nyt, että en pysty tekemään lääkärin töitä.
80. Yritän pyrkiä täysillä tavoitteeseni.

Tärkeimmät esineeni..

81. Kännykkä.
82. Avaimet ja mopoavaimet.
83. Purkkapussi.
84. Kypärä.
85. Kamera.
86. Ajokortti.
87. Visa electron.

88. iPod.
89. Harja.
90. Meikit.

Mitä tahdon blogistani..?

91. Ihmiset kommentoi.
92. Kertoo reilusti mielipiteensä.
93. Ei tarvii ujostella.

Loppu paljastukset..

94. Mulla kesti tämän postauksen tekemiseen neljä-viisi-tuntia.
95. Tahdon mielipiteitä tähän näin, oliko hyvä vai ei.
96. Tykkään tositosi paljon kesästä.
97. Olen hyvä peittämään tunteeni.
98. En kerro kaikkia salaisuuksiani.
99. Haluan tämänki postauksen jälkeen elää täysillä.

100. Toivon, että olette tyytyväisiä yritykseeni!

-ByYourSide

KLARA VAPPEN!

Heippa! Oon taas ollu kiireinen, vai olikohan toikin joku tekosyy? No miten vain. En ole kuitenkaan päivittänyt pitkään aikaa ku on tullu ajeltuu ja nähty kavereita sun muuta. Halusin vain toivottaa kaikille iloista vappua ja älkää menkö juomaa! Ilman viinaaki voi olla hauskaa! :):) Ens kerraks voisin tehä 100 faktaa minusta postauksen.

KLARA VAPPEN!

♥:llä ByYourSide