Riipaisevat tunteet
Askeleeni kaikuivat tyhjässä käytävässä, kuin olisi huutanut metsälle ja niin ääni olisi palannut takaisin paljon voimakkaampana. Tunsin itseni jättiläiseksi, kauheaksi ja rumaksi. Sen huomasin myös toisten katseesta, kuinka he rumasti irvistivätkään minulle. Yritin olla huomaamatta heidän katseitaan, mutta silti itsetuntoni laski miinuksen puolelle, eikä noussutkaan enää yli nollan tullessani yläasteelle. Tunsin itseni heikoksi hirviöksi. Silmät täynnä pelkoa ja kädet vapisivat kylmästä. Aivoni ei löytänyt ainoatakaan asiaa, joka saisi ilmeettömät kasvoni iloiseksi. Surun aiheuttajia oli liikaa. Kymmeniä, satoja, tuhansia.. Kyynelvarastoni kuluivat loppuun iltaisin ennen nukkumaan menoa.
Ei kukaan koskaan huomannut mun heikkoutta, koska olin niin ujo. Liian ujo tutustuakseni muihin ihmisiin. Ja nyt olin saanut kummajaisen maineen uudessa koulussa. Olin se, jota piti katsoa naama vääristyneenä, inhoten tai häveten kuin jotain spitaalista. Joko minua tyrkittiin edestä, kun olin tiellä tai sitten mut kierrettiin kaukaa.
En mä enää muistanut, miltä tuntui, kun joku kehui tai miltä tuntui olla tärkeä jollekin. Nekin tunteet ovat häipyneet kauas pois. Tiesin, ettei kukaan jaksanut välittää musta. En mä kaivannutkaan muiden huomiota. Mutta silti olin saanut sen tahtomattani. Ja se satutti. Se sattui niin paljon, että kehoni vapisi jokaisesta katseesta tai jokaisesta sanasta ja kipu kiiri koko kehon läpi jättäen haavoja.
Istahdin koulun käytävän kylmälle lattialle ja työnsin mustan iPod Nanon nappikuulokkeita korviini. Musiikki kajahti tutut ja kauniit sävelet. Se kappale täytti mieleni muistoilla. Hymisin kappaleen mukana.
Halki tuhannen savuisen salongin
Neiti tanssii gasellin askelin.
Mulla yllä on harmaa jumpperi,
Sain sen jouluna vaimolta lahjaksi.
Tämä neonsade silmää kirvelee.
Diesel lemahtaa yö kun yskäisee
”Oks toi se tyyppi?” kuulin tuntemattoman tytön äänen sanovan. Askeleet kulkivat hitaasti ja pysähtyivät hetkeksi.
”Joo, on se. Aika outo”, toinen tyttö sanoi viitaten muhun.
Anna minulle armahduksesi,
Ole minulle Rafaelin enkeli
Yskähdin ja avasin silmät, jotka olin ehtinyt laittaa kiinni. Vilkaisten kelloa totesin päivän viimeisen tunnin alkavan viiden minuutin päästä.
Lapset hinaavat kohmeisin sormin lippuja salkoihin.
Kuka laittais niille edes kengät pieniin jalkoihin?
Viime yö veti routaan tämän maan ja se maa on käärmeitä mustanaan
Kuka laittais niille edes kengät pieniin jalkoihin?
Viime yö veti routaan tämän maan ja se maa on käärmeitä mustanaan
”Rafaelin enkeli..”, kuiskasin. Nousin lattialta ja horjahdin pikkaisen nopeasta päähänpistostani. Lähdin kävelemään kohti ulko-ovea katse kuluneissa mustissa tennareissani. Laukkuni heilui mukana ja askeleeni pysähtyivät ovelle tullessani. Vilkaisin taakseni käytävälle ja luokan ovea, mutta päätin silti jättää viimeisen englannintunnin väliin, vaikka se herättäisikin huomiota.
Taitoin askeleeni kevätpäivän paisteessa. Hanget olivat sulaneet jo kolme viikkoa sitten, ja tuntui hyvältä ilman lunta ja kireitä pakkasia.
Hetken käveltyäni koulupihan poikki huomasin ihmisten tai oikeastaan nuorista muodostuneen rykelmän. En nähnyt kunnolla, koska olin niin kaukana. Lähestyin tuota piiriä ja huomasin jonkun pojan huutavan jollekin toiselle. En nyt menisi heti sanomaan, että toiselle pojalle, mutta olennolle. Hän näytti yksinäiseltä ja surulliselta. Tappelijapoika kaatoi tämän olennon maahan ja repi mustista hiuksista. Näin hänen kasvoista, kuinka häntä sattui ja kuinka tuttu tuska kiersi keholla näyttäen vapinan. Viha ja sääli nousivat sisälläni tuota kaunista olentoa kohtaan. Katsoin hänen ruskeita silmiään. Ja samassa olento käänsi katseensa minuun. Pelästyin niin, että juoksin pois jättäen hänet sinne. En uskaltanut tehdä mitään hänen hyväksi, vaikka tiesin kuinka häntä sattui ja minkälaista tuskaa se aiheutti.
**
Aamulla katsoin haikeaa vaatekaappiani, joka ammotti tyhjyyttä. Pari vaatekappaletta siellä täällä, mutta löysin itselleni sopivan printti t-paidan ja mustat pillifarkut. Aukaisin toisen oven, jossa oli valtaisa hupparikokoelma. Valitsin sieltä valkomustaraidallisen ison lämpimän hupparin ja sujautin päälleni. Nopeasti täytin laukkuni kirjoilla ja astelin hiljaa portaat alas. En halunnut herättää äitiäni, jolla sattui olemaan vapaapäivä.
Katsoin itseäni peilistä. Olin suoristanut mustat hiukseni ja koristellut siniset silmäni mustalla kajaalilla. Jalkani näyttivät tikuilta peilistä katsottuna, ja äiti välillä valitti niistä mulle.
”Sinun pitäisi syödä rakas lapsi! Näytät ihan nälänhätäiseltä, kun olet noin laiha!”
Peilin kautta näin seinällä taulun, missä ruskeahiuksinen lapsi hymyili vaaleahiuksisen lapsen kanssa. Kummatkin tyttöjä. Alareunassa luki nimetkin, Eevi ja Sini. Sini, tuo nätti punaposkinen tyttö oli mun pikkusisko. Mutta hän muutti isäni luokse pari vuotta sitten, kun äiti ja isä erosivat. Sinin mukana meni puolet minusta. Hän oli aina se sosiaalisempi meistä, mutta minä se viisaampi.
Minä olin tuo soma ruskeahiuksinen tyttö tuossa kuvassa, Eevi Lanz. Sukunimeni olin saanut isältäni, sillä hän oli Amerikasta kotoisin.
Tungin tennarit jalkaan, vilkaisin kelloa avaamalla samalla ulko-oven. Ei mulla ollut vielä kiire kouluun, jos sinne olin ylipäätänsä menossa.
Mietin vielä sitä eilistä ihmistä ja hänen kasvojaan, jotka lumosi mieleni yhä uudelleen. Se vääristynyt tuska näkyi silmien läpi. Ja se naurava ilme ysiluokkalaisella tappelijapojalla.
**
Kävelin syrjäkatua pitkin. Olin huidellut koko päivän missä sattuu, koska kouluun en ollut halunnut mennä.
Kuulin juoksuaskeleita ja nostin katseeni. Joku törmäsi minuun ja lensimme kaaressa puskaan. Aioin kiljua, mutta ihminen sulki suuni. Avasin nopeasti silmäni ja näin mustalla meikatut ruskeat silmät. Hän käski olla hiljaa ja pian kuului luultavasti kolmen ihmisen juoksuaskeleet. Olin ihan hipihiljaa ja kuuntelin.
”Mihin se katosi?” kuului matala pojan bassoääni. ”En tiedä. En ehtiny nähdä”, sanoi toinen poika.
”Ehkä se juoksi tuonnepäin”, kolmas ääni sanoi, ja askeleet jatkoivat kulkua, kunnes ne vaimenivat parin minuutin jälkeen. Päälläni oleva olento, poika, katsoi tielle ja varmisti, että pojat olivat lähteneet. Sitten hän nousi päältäni ja puhdisti vaatteensa.
Hetken hän katsoi minua kuin hölmöä. Hän kurtisti kulmaansa pienesti ja ojensi kätensä. Nyt mä vuorostaan katsoin kummallisesti, mutta silti tartuin siihen. Poika vetäisi mut ylös pensaasta. Puhdistin omat vaatteeni lehdistä. Käänsin katseeni hänen asukokonaisuuteensa. Hänellä oli mustat farkut, valkoinen t-paita ja nahkatakki. Kenkinä uskoutuivat vanhat kunnot Conversen
tennarit, jotka olivat väriltään punaiset. Koruja oli paljon siellä täällä ja hiukset oli laitettu pystyyn. Kulmassa oleva lävistys välähteli auringon ansiosta.
Meni pari minuuttia, kunnes uskalsin aukaista suuni.
”Öh, kiitos”, sanoin. Hän vilkaisi minua ja nosti pikkaisen harteitaan.
”Eipä tuo mitään. Sori, että kaadoin sut”, hänen sointuva ääni tuntui täydelliseltä. ”Mä oon muuten nähny sut jossain”.
”Ollaan samassa koulussa. Näin sut eil..” suljin suuni ja laskin katseeni tennareihin. Minua hävetti, koska olin vaan seisonut ja tuijottanut, kun toista hakattiin. Poika oli ehkä 10 senttimetriä minua pidempi. Hän katsoi liian tarkkaavaisesti ja tunsin sen katseen pistävästi.
”Oon muuten Niklas”, hän sanoi ja hymyili. Nostin katseeni.
”Eevi”, sanoin.
”Eevi.. hmhh.. Mihin olit menossa, Eevi?” Niklas irvisti ja hymyili.
”Kotiin, entäs itse, Niklas?” hymyilin pienesti takaisin.
”Ainakin juoksin niit hulluja pakoon. Yritti taas isotella”, hän siristi silmiään.
Kävelimme samaa matkaa ja juttelimme. Kerrankin musta tuntui helpottavalta jutella jollekin.
”Minkä ikäinen sä olet?” kysyin.
”Öh, kohta 16. Onneks pääsen tänä vuonna pois tuosta koulusta. Minkäs ikäinen sä oot?”
”Täytän tänä vuonna 15”, vastasin. Huomasin Niklaksen nyökkäävän ja katsovan kelloa.
”Oho, mun pitää lähtee. Nähään myöhemmin ehkä… Heippa!” Niklas vilkutti. Vilkutin takaisin ja kuiskasin sanat: ”Heippa Niklas”.
**
Kului pari viikkoa, ja Niklaksesta tuli mulle yhä enemmän tärkeä ihminen. Tapasimme joka päivä, juttelimme ja opimme toisistamme aina jotain uutta. Häntä kiusataan, koska hän on erilainen. Niklas asuu äitinsä ja kolmen muun veljen kanssa. Hänellä on täällä jonkin
verran ystäviä. Niklas soittaa rumpuja, ja hän on tehnyt omia biisejä, mutta hänellä ei ole bändiä.
Niklaksen ansiosta itsetuntoni on kohonnut, ja olen tavannut pari hänen kaveriaan, jotka osoittautuivat mukaviksi tyypeiksi.
**
Sovimme Niklaksen kanssa, että tavattaisiin koulun jälkeen. Opettaja oli venyttänyt tuntia viisi minuuttia pidemmäksi, joten tunnilta päästyäni juoksin nopeasti kaapille ja sieltä koulun pihalle. Ensiksi en nähnyt poikaa missään. Sitten näin rykelmän keskellä koulunpihaa.
Menin lähemmäksi ja huomasin Niklaksen rykelmän keskellä. Joku poika lähestyi häntä uhkaavasti. Niklas yritti päästä piirin keskeltä pois, mutta turhaan. Kaikki tyrkkivät häntä takaisin ja jankuttivat sanaa: ”Tappelu, tappelu!”.
**
Aamulla katsoin haikeaa vaatekaappiani, joka ammotti tyhjyyttä. Pari vaatekappaletta siellä täällä, mutta löysin itselleni sopivan printti t-paidan ja mustat pillifarkut. Aukaisin toisen oven, jossa oli valtaisa hupparikokoelma. Valitsin sieltä valkomustaraidallisen ison lämpimän hupparin ja sujautin päälleni. Nopeasti täytin laukkuni kirjoilla ja astelin hiljaa portaat alas. En halunnut herättää äitiäni, jolla sattui olemaan vapaapäivä.
Katsoin itseäni peilistä. Olin suoristanut mustat hiukseni ja koristellut siniset silmäni mustalla kajaalilla. Jalkani näyttivät tikuilta peilistä katsottuna, ja äiti välillä valitti niistä mulle.
”Sinun pitäisi syödä rakas lapsi! Näytät ihan nälänhätäiseltä, kun olet noin laiha!”
Peilin kautta näin seinällä taulun, missä ruskeahiuksinen lapsi hymyili vaaleahiuksisen lapsen kanssa. Kummatkin tyttöjä. Alareunassa luki nimetkin, Eevi ja Sini. Sini, tuo nätti punaposkinen tyttö oli mun pikkusisko. Mutta hän muutti isäni luokse pari vuotta sitten, kun äiti ja isä erosivat. Sinin mukana meni puolet minusta. Hän oli aina se sosiaalisempi meistä, mutta minä se viisaampi.
Minä olin tuo soma ruskeahiuksinen tyttö tuossa kuvassa, Eevi Lanz. Sukunimeni olin saanut isältäni, sillä hän oli Amerikasta kotoisin.
Tungin tennarit jalkaan, vilkaisin kelloa avaamalla samalla ulko-oven. Ei mulla ollut vielä kiire kouluun, jos sinne olin ylipäätänsä menossa.
Mietin vielä sitä eilistä ihmistä ja hänen kasvojaan, jotka lumosi mieleni yhä uudelleen. Se vääristynyt tuska näkyi silmien läpi. Ja se naurava ilme ysiluokkalaisella tappelijapojalla.
**
Kävelin syrjäkatua pitkin. Olin huidellut koko päivän missä sattuu, koska kouluun en ollut halunnut mennä.
Kuulin juoksuaskeleita ja nostin katseeni. Joku törmäsi minuun ja lensimme kaaressa puskaan. Aioin kiljua, mutta ihminen sulki suuni. Avasin nopeasti silmäni ja näin mustalla meikatut ruskeat silmät. Hän käski olla hiljaa ja pian kuului luultavasti kolmen ihmisen juoksuaskeleet. Olin ihan hipihiljaa ja kuuntelin.
”Mihin se katosi?” kuului matala pojan bassoääni. ”En tiedä. En ehtiny nähdä”, sanoi toinen poika.
”Ehkä se juoksi tuonnepäin”, kolmas ääni sanoi, ja askeleet jatkoivat kulkua, kunnes ne vaimenivat parin minuutin jälkeen. Päälläni oleva olento, poika, katsoi tielle ja varmisti, että pojat olivat lähteneet. Sitten hän nousi päältäni ja puhdisti vaatteensa.
Hetken hän katsoi minua kuin hölmöä. Hän kurtisti kulmaansa pienesti ja ojensi kätensä. Nyt mä vuorostaan katsoin kummallisesti, mutta silti tartuin siihen. Poika vetäisi mut ylös pensaasta. Puhdistin omat vaatteeni lehdistä. Käänsin katseeni hänen asukokonaisuuteensa. Hänellä oli mustat farkut, valkoinen t-paita ja nahkatakki. Kenkinä uskoutuivat vanhat kunnot Conversen
tennarit, jotka olivat väriltään punaiset. Koruja oli paljon siellä täällä ja hiukset oli laitettu pystyyn. Kulmassa oleva lävistys välähteli auringon ansiosta.
Meni pari minuuttia, kunnes uskalsin aukaista suuni.
”Öh, kiitos”, sanoin. Hän vilkaisi minua ja nosti pikkaisen harteitaan.
”Eipä tuo mitään. Sori, että kaadoin sut”, hänen sointuva ääni tuntui täydelliseltä. ”Mä oon muuten nähny sut jossain”.
”Ollaan samassa koulussa. Näin sut eil..” suljin suuni ja laskin katseeni tennareihin. Minua hävetti, koska olin vaan seisonut ja tuijottanut, kun toista hakattiin. Poika oli ehkä 10 senttimetriä minua pidempi. Hän katsoi liian tarkkaavaisesti ja tunsin sen katseen pistävästi.
”Oon muuten Niklas”, hän sanoi ja hymyili. Nostin katseeni.
”Eevi”, sanoin.
”Eevi.. hmhh.. Mihin olit menossa, Eevi?” Niklas irvisti ja hymyili.
”Kotiin, entäs itse, Niklas?” hymyilin pienesti takaisin.
”Ainakin juoksin niit hulluja pakoon. Yritti taas isotella”, hän siristi silmiään.
Kävelimme samaa matkaa ja juttelimme. Kerrankin musta tuntui helpottavalta jutella jollekin.
”Minkä ikäinen sä olet?” kysyin.
”Öh, kohta 16. Onneks pääsen tänä vuonna pois tuosta koulusta. Minkäs ikäinen sä oot?”
”Täytän tänä vuonna 15”, vastasin. Huomasin Niklaksen nyökkäävän ja katsovan kelloa.
”Oho, mun pitää lähtee. Nähään myöhemmin ehkä… Heippa!” Niklas vilkutti. Vilkutin takaisin ja kuiskasin sanat: ”Heippa Niklas”.
**
Kului pari viikkoa, ja Niklaksesta tuli mulle yhä enemmän tärkeä ihminen. Tapasimme joka päivä, juttelimme ja opimme toisistamme aina jotain uutta. Häntä kiusataan, koska hän on erilainen. Niklas asuu äitinsä ja kolmen muun veljen kanssa. Hänellä on täällä jonkin
verran ystäviä. Niklas soittaa rumpuja, ja hän on tehnyt omia biisejä, mutta hänellä ei ole bändiä.
Niklaksen ansiosta itsetuntoni on kohonnut, ja olen tavannut pari hänen kaveriaan, jotka osoittautuivat mukaviksi tyypeiksi.
**
Sovimme Niklaksen kanssa, että tavattaisiin koulun jälkeen. Opettaja oli venyttänyt tuntia viisi minuuttia pidemmäksi, joten tunnilta päästyäni juoksin nopeasti kaapille ja sieltä koulun pihalle. Ensiksi en nähnyt poikaa missään. Sitten näin rykelmän keskellä koulunpihaa.
Menin lähemmäksi ja huomasin Niklaksen rykelmän keskellä. Joku poika lähestyi häntä uhkaavasti. Niklas yritti päästä piirin keskeltä pois, mutta turhaan. Kaikki tyrkkivät häntä takaisin ja jankuttivat sanaa: ”Tappelu, tappelu!”.
Näin Niklaksen epätoivoiset kasvot ja yritin keksiä jotain, mutta mitään ei tullut mieleeni. Hätäännyin, kun poika yritti lyödä Niklasta, mutta hän ehti väistää. Seuraavasta Niklas sai osuman, ja minä melkein parahdin itkuun, koska en tehnyt taaskaan mitään. Yhtäkkiä nostin leukani pystyyn ja tunsin adrenaliinin virtaavan kehossa. Juoksin kohti rykelmää, ja muut piirissä väistyivät, kun
hyökkäsin pojan kimppuun, joka yritti hakata mulle tärkeää ihmistä. Potkaisin häntä herkkään kohtaan, ja poika kaatui maahan.
Muut katsoivat ihmeissään, mitä olin tehnyt. Niklas vaan hymyili ylpeästi mulle.
”Anna olla viimeinen kerta, kun kosket Niklakseen!” huusin pojalle. Ojensin Niklakselle käden ja nostin hänet ylös. Lähdimme tilanteesta hyvin nopeasti pois, sillä näin koulun talonmiehen seisovan ulkona katsomassa tilannetta. Hän kääntyi lähteäkseen kertomaan opettajanhuoneeseen.
Istuimme mun huoneessa vähän aikaa hiljaa, kun puhdistin Niklaksen haavat. Hän ei halunnut mennä ensiapuun.
”Kiitos Eevi”, hän hymyili ja halasi minua. Mä rutistin häntä takaisin.
”Ei mitään”, sanoin hellästi. Heitin veriset paperit roskiin ja vein puhdistusaineen takaisin vessaan. Kun palasin takaisin huomasin Niklaksen kuuntelevan mun iPodia. Hän huomasi, että olin palannut takaisin huoneeseen.
hyökkäsin pojan kimppuun, joka yritti hakata mulle tärkeää ihmistä. Potkaisin häntä herkkään kohtaan, ja poika kaatui maahan.
Muut katsoivat ihmeissään, mitä olin tehnyt. Niklas vaan hymyili ylpeästi mulle.
”Anna olla viimeinen kerta, kun kosket Niklakseen!” huusin pojalle. Ojensin Niklakselle käden ja nostin hänet ylös. Lähdimme tilanteesta hyvin nopeasti pois, sillä näin koulun talonmiehen seisovan ulkona katsomassa tilannetta. Hän kääntyi lähteäkseen kertomaan opettajanhuoneeseen.
Istuimme mun huoneessa vähän aikaa hiljaa, kun puhdistin Niklaksen haavat. Hän ei halunnut mennä ensiapuun.
”Kiitos Eevi”, hän hymyili ja halasi minua. Mä rutistin häntä takaisin.
”Ei mitään”, sanoin hellästi. Heitin veriset paperit roskiin ja vein puhdistusaineen takaisin vessaan. Kun palasin takaisin huomasin Niklaksen kuuntelevan mun iPodia. Hän huomasi, että olin palannut takaisin huoneeseen.
”Tuu tänne”, hän sanoi. Tottelin ja istahdin hänen viereensä. Katsoin häntä silmiin, ja hän katsoi minua. Näin hänen kasvojensa lähestyvän mun kasvoja. Suljin silmäni.
”Ole minulle Rafaelin enkeli”, hän kuiskasi korvaani.
Kehoni värähteli ilosta ja onnesta niistä kauniista sanoista. En voinut tunteilleni enää mitään. En voinut pysäyttää niitä. Mutta minusta tuntui.. etten halunnutkaan tehdä sitä.
**
En enää nähnyt niin usein pahoja unia, enkä enää pelännyt ihmisiä. Nyt minulla oli joku, jolle kertoa pahat asiat, joku jota halata, joku jolle itkeä ja joku joka oli aina vierellä. Joku, joka oli ystävä, joku joka oli kuin suojelusenkeli ja joku johon voisin aina luottaa. Mä osasin hymyillä, mä osasin ymmärtää ihmisiä, mä osasin kommunikoida niiden kanssa, mä osasin tuntea onnen ja tietää, kehen voin luottaa. Ehkä mulla oli vielä paljon opittavaa, mutta yrittäisin myös oppia ne. Mun sisäiset haavat parantuivat ja sain itseni henkisesti kuntoon.
**
”…Ja nyt kun todistukset on jaettu voitte läht..”, luokanvalvojamme ei ehtiny sanoa lausettaan loppuun, kun kaikki ryntäsivät luokasta ulos. Minä katselin todistusta. Numerot olivat hyviä ja keskiarvokin oli 9,4. Olin silti allapäin, sillä Niklas ei olisi ensi vuonna tässä koulussa. Hän lähtisi lukioon, eikä me nähtäisi joka päivä. Mutta oli meillä silti kesä aikaa olla yhdessä.
Pari päivää sitten Niklas oli kertonut yhden ikävän uutisen mulle.
”Eevi.. Mulla ois sulle vähä asiaa”, Niklas sanoi mulle huolestuneen näköisenä.
”Kerro vaan”, tivasin. Niklas kattoi hetken omia käsiään ja sitten mun. Hän otti niistä kiinni ja katsoi sitten mua silmiin.
”Sinä tiedät että olet tärkeä minulle..” hän piti pienen tauon ja henkäisi: ”Sain eilen puhelinsoiton, pääsisin Helsingin lukioon opiskelemaan. Saisin sieltä semmoista opetusta, että pystyisin etenemään musiikin parissakin.”
Katsoin häntä pitkään ja sitten kyynel valui pitkin poskea.
”Ja sanoit heille jo kyllä”, sanoin hieman alakulosena.
”En”, hän vastasi ja kasvoni kirkastuivat hieman. ”Sain pari päivää miettimisaikaa”.
Muutuin taas alakuloiseksi ja puristin pikkasen hänen kättä.
”Ole minulle Rafaelin enkeli”, hän kuiskasi korvaani.
Kehoni värähteli ilosta ja onnesta niistä kauniista sanoista. En voinut tunteilleni enää mitään. En voinut pysäyttää niitä. Mutta minusta tuntui.. etten halunnutkaan tehdä sitä.
**
En enää nähnyt niin usein pahoja unia, enkä enää pelännyt ihmisiä. Nyt minulla oli joku, jolle kertoa pahat asiat, joku jota halata, joku jolle itkeä ja joku joka oli aina vierellä. Joku, joka oli ystävä, joku joka oli kuin suojelusenkeli ja joku johon voisin aina luottaa. Mä osasin hymyillä, mä osasin ymmärtää ihmisiä, mä osasin kommunikoida niiden kanssa, mä osasin tuntea onnen ja tietää, kehen voin luottaa. Ehkä mulla oli vielä paljon opittavaa, mutta yrittäisin myös oppia ne. Mun sisäiset haavat parantuivat ja sain itseni henkisesti kuntoon.
**
”…Ja nyt kun todistukset on jaettu voitte läht..”, luokanvalvojamme ei ehtiny sanoa lausettaan loppuun, kun kaikki ryntäsivät luokasta ulos. Minä katselin todistusta. Numerot olivat hyviä ja keskiarvokin oli 9,4. Olin silti allapäin, sillä Niklas ei olisi ensi vuonna tässä koulussa. Hän lähtisi lukioon, eikä me nähtäisi joka päivä. Mutta oli meillä silti kesä aikaa olla yhdessä.
Pari päivää sitten Niklas oli kertonut yhden ikävän uutisen mulle.
”Eevi.. Mulla ois sulle vähä asiaa”, Niklas sanoi mulle huolestuneen näköisenä.
”Kerro vaan”, tivasin. Niklas kattoi hetken omia käsiään ja sitten mun. Hän otti niistä kiinni ja katsoi sitten mua silmiin.
”Sinä tiedät että olet tärkeä minulle..” hän piti pienen tauon ja henkäisi: ”Sain eilen puhelinsoiton, pääsisin Helsingin lukioon opiskelemaan. Saisin sieltä semmoista opetusta, että pystyisin etenemään musiikin parissakin.”
Katsoin häntä pitkään ja sitten kyynel valui pitkin poskea.
”Ja sanoit heille jo kyllä”, sanoin hieman alakulosena.
”En”, hän vastasi ja kasvoni kirkastuivat hieman. ”Sain pari päivää miettimisaikaa”.
Muutuin taas alakuloiseksi ja puristin pikkasen hänen kättä.
Oli mulla vielä pieni toivenhive. Kävelin käytävää pitkin ulos ja juoksin puistoon, missä vietimme Niklaksen kanssa paljon aikaa. Istahdin penkille ja pieni tuulenvire heilutti mekkoani. Täältä olisi Helsinkiin 200 kilometriä. Ajattelin, että kuinka pitkällä Niklas olisi minusta ja pari pientä kyyneltä vierähti uudelleen poskilleni. En halunnut olla surullinen, mutta silti olin. En halunnut, että Niklas lähtisi pois.
Hetken päästä tunsin tutut kädet olkapäilläni. Katsoin häntä silmiin. Hänenkin silmänsä loistivat surua, ja hän otti minut syliinsä.
Tunsin hänen sydämen sykkeen ja hiljaisen hengityksen. Kumpikaan ei sanonut mitään hetkeen.
Sitten riuhtaisin itseni irti hänen otteestaan ja menin läheiselle nurmikolle istumaan. Kyyneleet valuivat ja huomasin Niklaksen taas vierelläni. Hän yritti koskea minuun, mutta vetäydyin kauemmaksi.
”Et sä ymmärrä et sun jokainen kosketus saa mut rakastumaan suhun enemmän ja en kestä, jos lähdet!” kivahdin itkuisesti. Hän otti kädestäni kiinni ja nyökkäsi.
”Niklas, älä jätä mua. Oikeesti mä tarviin sua, että mä pystyn elämään!” Itkin hänen sylissään.
Hän silitti hellästi mun hiuksia ja pyyhki mun kyyneleitä.
”Eevi, mä lupaan sulle, etten jätä sua ikinä”.
//btw, tää sama tarina on Suosikin nettisivulla. Oon itse kirjoittanut sen ja nyt kaikki lukijat ja muut immeiset saa kirjoittaa kommentteja tähän tarinaan (: Ois kiva kuulla mitä tästä on mieltä!
-ByYourSide
